Maailmankuvaus

Seuraa puhekielestä editoitu litterointi, haastattelu 16:

Kiertävä kauppias, Erik Huikka. Tavattu Pirkanhovin kohdalla tiellä numero 3 kesäkuussa 2120.

Ylösmerkinnyt Hämeenlinnan Vapaakaupungin kirjuri Aapo osana kansallisen historian säilyttämisprojektia.

"Jaa että kuinka siinä sitten kävi, hä? No tän verran mä tiedän.

Maailmanlopuksi sitä lihamyllyä voi helposti kutsua, vaikkei kukaan osannutkaan odottaa mitään niin yllättävää. Muistakko sen Cernin tutkimuskeskuksen hiukkastörmäyttimen Sveitsissä? Valkotakit ehti pitää sitä vehjettä päällä jotain 6-7 vuotta. Kukaan ei ikävä kyllä tajunnu ajoissa, mitä se laite saa aikaan. Siihen mennessä, kun hommat lähti lapasesta, oli jo aivan liian myöhäistä peruuttaa tai korjata mitään.

Enpä tuota tiedä, löytyykö jostain vielä tarpeeksi viisasta tiedeseppää tai valkotakkia, joka osaisi kertoa mitä sillä hemmetin hiukkasvehkeellä muka oli tarkoitus saada aikaan. Jotain elektroneja ja protoneja sillä vissiin piti tutkia. Se, mitä kuitenkin tapahtui, oli kuulemma vähän samaa ku kumilakanan venyttäminen. Jos lakanassa on ohkasia kohtia, tulee reikiä. No, tää laite venytti meidän todellisuutta. Hitollako sitä sellaiseen osaisi varautua?

Ensimmäiset isot repeämät ilmestyi alkuvuodesta 2015. Sinne tänne vaan alkoi avautua ikään kuin oviaukkoja toisiin ulottuvuuksiin. Sitä tapahtui joka puolella maailmaa, mutta eniten toki Keski-Euroopassa. Joskus ne repeämät saattaa havaita ihan katsomalla, toiset voivat jäädä vahingossa huomaamatta. Se on hemmetin vaarallista se. Alkuun ihmisiä kuoli vain siksi, että he kävelivät tietämättään ties minne vieraisiin maailmoihin.

Enin osa repeämäalueista on onneksi melko riskittömiä. Tähän meidän Kantamaailmaan verrattuna ehkä korkeintaan eksoottisia ja niiden asukkaat pahimmillaan omalaatuisia tai outoja. Jossakin taas ilma saattaa olla myrkyllistä tai vesi happoa, osassa asuu olentoja joita voi kutsua vain hirviöiksi. Nykyään vaarallisimmat repeämät on tietysti koetettu eristää edes jotenkin. Laitettu aitoja ja varoituskylttejä, ja tiettyjä aukkoja vartioidaan ihan aseiden kanssa.

Kaaoshan siitä kuitenkin seurasi, kun lähes jokainen valtio maailmassa alkoi yhtä aikaa painia moisen ongelman kanssa. Alkuun oli kovasti puhetta yhteistyöstä valtiotasolla ja optimistista lässytystä kaikki kansat yhdistävästä kriisistä. Mutta tietäähän sen, miten ihmisillä on tapana suhtautua uusiin ja pelottaviin asioihin. Amerikkalaiset kokeili ydinratkaisua ensimmäisinä, Kiina alle viikon kuluttua perässä. Omilla maaperillään molemmat, toki, mutta kumpikaan pommi ei varsinaisesti auttanut. Se, että kyseessä oli ainut tunnettu ja tehokas keino estää ketään kävelemästä repeämään sekä sieltä Kantamaailmaan, ei oikein miellyttänyt ketään. Oli aika perusteltua ajatella, että mikä tahansa ydinasevalta saattaisi haluta sulkea repeämän myös naapurivaltiossaan.

Helvetillinen kansainvälinen meteli siitä tuli, koska siinä vaiheessa kommunikaatio vielä pelasi edes jotenkin. Diplomaattisia välejä laitettiin poikki, nootteja läheteltiin, vaatimuksia esitettiin, ukaaseja huudeltiin. Se vittumaisempi Korea ilmoitti, että repeämät ovat heidän Suuren Johtajansa taikatemppu tai jotain sellasta paskaa. Venäjä miehitti Georgian, jonka seurauksena NATO:n tankit ilmestyivät Latvian itärajalle. Ei mitään hajua mitä kauempana Aasiassa tapahtui, mutta levottomuudet alkoivat sielläkin suunnilleen samoihin aikoihin. Kuulemma.

Lähi-idässä eskaloitui kans joku iänikuinen konflikti, johon ajautui mukaan puolet Euroopasta. YK koetti piipittää jotakin ennen hajoamistaan. EU lakkasi olemasta, kun Ranska ja Saksa alkoivat kiukutella toisilleen. Eli kolmas maailmansota oli tarjottimella samaan aikaan niiden hemmetin todellisuusrepeämien kanssa. Kahdesta pahasta pitää näemmä joskus valita molemmat.

Se oli aika kaoottista aikaa. Tuntu siltä ettei kukaan oikein tienny että miksi tässä nyt rähistään, se kuuluisa joku muu oli aina syyllinen ja aloittaja. Olisiko se tilanne kestänyt yhteensä puolisentoista vuotta, kuolonuhrien määrästä ei sitten mitään tietoa. Miljoonia, kuitenkin. Lopulta joku keksi pommittaa Cerniä, niin että ainakaan uusia repeämiä ei pitäisi enää ilmestyä. Se rauhoitti pahinta sapelinkalistelua, ja enin osa valtioista yritti keskittyä lopulta omiin ongelmiinsa. Se oli kuitenkin liian vähän, liian myöhään. Vahingot olivat jo peruuttamattomia.

Paluuta entiseen elämänmenoon ei vain enää ollut. Raha oli menettänyt merkityksensä jo sodan loppuvaiheilla, vain suoraan hyödynnettävillä resursseilla ja taidoilla oli enää merkitystä. Suuri osa poliittisesta eliitistä oli paennut tavoittamattomiin. Melkein kaikki infrastruktuuri toimii nykyään paikallisin voimin, eikä kansallisvaltioita oikeastaan ole olemassa enää kuin nimellisesti. Pikemminkin paremmin tai heikommin pärjääviä pienheimoja tai kaupunkivaltioita ja vaeltavia nomadeja. Teollisuus, kansainvälinen yhteistyö ja kaupankäynti sekä, positiivista kyllä, lopulta myös sotiminen lakkasivat lähes tyystin. Nykyään lähinnä koetetaan pärjätä sillä, mitä kaikesta jäi jäljelle.

Meillä päin ei vältytty taisteluilta, sillä Venäjä koetti parhaansa mukaan käydä sotaansa NATO:a vastaan muualla kuin omalla maaperällään. Se tarkoitti myös Suomea, ja onnistui alkuun vähän liiankin hyvin. Pappani oli rintamalla, ajoi huoltojoukoissa kuormuria. Mutta jotain kolmen kuukauden sotimisen jälkeen jostakin saariston repeämästä alkoi ilmestyä sarvipäisiä humanoideja. Hurjia ja sotaisia olentoja, mutta auttoivat lopulta meikäläisiä sotaponnisteluissa. Sikäli kunnollista sakkia kuulemma, kunhan niihin oli saatu luotua neuvotteluyhteys. Puoli Turkua sekä reipas alue lounaisrannikkoa on tänä päivänä näiden tulokkaiden kansoittamaa aluetta. Pelottavan näköisiä olentoja ovat, sen pappa myönsi, mutta aseveli on aseveli.

Mutta se oli sillon se. Nykyään osa todellisuusrepeämistä tunnetaan jonkinlaisina turistikohteina, joita saavutaan ihmettelemään pitkienkin matkojen päästä. Osa kartoitetuista repeämistä taasen on suhteellisen tylsiä ja harmittomia. Osassa on tietoisia asukkaita, joissakin kuulemma tietoisia kasveja. Oudoksi on elämä muuttunut.

Nykyään ei ole enää kummoinen ongelma, että joku saattaa päätyä huomaamattaan todellisuusrepeämään. Valtaosa Kantamaailman asukeista osaa pitää huolen itsestään tässä uudessa ja erikoisessa maailmassa. Repeämistä saattaa kuitenkin vähintään yhtä suurella todennäköisyydellä tulla jotakin ulos. Eikä se jokin ole välttämättä empaattinen tai edes inhimillinen, vaikkakin se saattaa olla älykäs ja terävähampainen. Valkotakkien mukaan mahdollisuuksia on niin paljon, ettei sellaisia numeroita ole edes keksitty. Niin että maailma ei oikeastaan kai varsinaisesti loppunut, pikemminkin niitä saatiin kertarytinällä melkoinen määrä lisää. Lopputulos on kuitenkin lähes sama, eikä se sota juurikaan helpottanut tilannetta.

Mikään ei kuitenkaan ole estänyt yritteliäitä ja uteliaita ihmisiä koluamasta noita repeämiä omaksi ilokseen ja hyödykseen. Onhan se hengenvaarallista touhua, mutta parhaimmilla ja onnekkaimmilla on näyttää vierailuistaan satumaisia aarteita, hämmästyttäviä laitteita tai jopa hyödyllisiä mutaatioita. Jotkut Kantamaailman asukkaista ovat jopa jääneet pysyvästi asumaan mieleisikseen kokemiinsa repeämiin. Myös eri todellisuuksien asukkaiden välistä lisääntymistä on jo tapahtunut. Ne Turun alueen sarvipäät ja ihmiset, esimerkiksi. Tieto kuitenkin kulkee nykyään hitaammin kuin ennen vuotta 2015, eikä matkalla vääristyneisiin huhuihin aina kannata luottaa.

Osalla repeämistä on nykyään nimiä, kuten millä tahansa maanosalla tai kaupungilla saattaisi olla. Joitakin niistä on tutkittu paljonkin, tai ainakin niiden lainalaisuudet suhteessa Kantamaailmaan tunnetaan suhteellisen hyvin. Kuopion Marttilanmutkan repeämän takaa löytyy pilkesilmäisten kauppiaiden maailma, ja Ylöjärven kauppakeskus Elon parkkipaikalta pääsee Lengin troopiselle hiekkarannalle. Tiettävästi on kuitenkin olemassa vain yksi maailma, joka vaihtaa paikkaa. Sen repeämä ilmestyy satunnaisin väliajoin milloin minnekin.

Warhama.

Joutomaan kiertävä friikkisirkus, jossa vain ulospääsy maksaa. Vaihtelevan, mutta aina kieron ja haastavan kilpailun voittajat pääsevät lähtemään pois ilmaiseksi. Joskus maksu on ollut tippa verta sormenpäästä, joskus kävijän vasen saapas. Hinta ei ole koskaan sama, eikä oikeastaan ikinä mahdoton maksaa. Toisaalta, yksikään voittaja ei ole ikinä paljastanut, mitä on saanut palkinnoksi.

Tämä Sirkushuveiksi kutsuttu tapahtuma on näennäisestä leikkimielisyydestään huolimatta raaka kilpailu, jossa tärkeintä ei todellakaan ole reilu peli. Kuolemantapaukset eivät ole tavattomia, vaikka osallistujien välistä suoraa väkivaltaa katsotaankin useimmiten kieroon. Kyseessä on peli, jossa huijaamisellekin on olemassa säännöt.

Warhamassa ei ole työntekijöitä, vaan asukkaita. Ystävällisiä ja palvelualttiita ovat, mutta jotenkin vieraan ja väärän oloisia. Monelle hurjalle Warhama on siltikin vuoden kohokohta, toisille sen pelkkä nimi aiheuttaa kylmiä väreitä. Kukaan ei kuitenkaan tunnu tietävän, mistä huhut sen sijainnista lähtevät liikkeelle. Yhtä kaikki Warhaman seuraava ilmestymispaikka sekä -aika ovat kallista tietoa todellisuusturisteille. Kaiken maailman adrenaliininarkkareille, raskaita huveja etsiville sekä muille Kantamaailman lenseään todellisuuteen kyllästyneille. Kenelle tahansa, joka haluaa hivenen särmää jo ennestään karkeaan elämäänsä.

Warhama on pieni, unenomainen, surrealistisen häiriintynyt ja joskus suorastaan pelottava maailma. Se on sirkus ja tivoli, se on markkinat, juhlat sekä elämys. Warhama on peli, jonka haluat voittaa. Arvoitus, jonka haluat ratkaista. Se on järjen tuolla puolen.

Sisään pääsee ilmaiseksi. Uskallatko astua portista?"

Kauppias Huikka iskee merkitsevästi silmää ja ojentaa minulle paperisen mainoksen. Se on rakeinen kuva teltasta, jonka edessä poseeraa groteski sirkustirehtööri sekä pelottava klovni. Paperin ylälaitaan on jälkikäteen piirretty kirjain W. Takapuolelle on kirjoitettu kuulakärkikynällä Vihti, elokuun 11.-14. päivinä 2122.